Niko ja pilttipurkkihaaste, tai kuinka avustaja sai avattua kiukkukerän

Nikoa ajattelen erityisellä hellyydellä. Sinisilmäinen, vaaleatukkainen, hymytön ja kiukkuisen näköinen nuorimies. Kiukkuinen hän ei ollut koko ajan, mutta nollasta sataan se kiukku nousi, kun tapahtui jotakin mistä hän ei pitänyt. Kiukku se kohdistui opettajaan, luokkatovereihin ja maailmaan ihan yleensä.

Koulunkäyntiavustajana halusin päästä Nikon lähelle ja oppia tuntemaan hänet paremmin. Hyvä tilaisuus tuli, kun istuin häntä vastapäätä ruokasalissa. Hän jutteli toisen 7-vuotiaan kanssa tietokoneista ja ohjelmoinnista. Kuuntelin melkein suu auki kuinka Niko selitti kaverilleen miten tämä voisi toimia.

Yhteisen sävelen löytämisen jälkeen sain usein istua Nikon vieressä.

Kun toinen poika lähti pois, ilmaisin Nikolle suuren ihailuni: ”Miten ihmeessä sä tiedät noista asioista noin paljon?!” Hän katsoi minua tyytyväisenä, hiukan säälien ja sanoi: ”No, se nyt on ihan helppoa!” Niinhän ne sanovat jotka osaavat… Sen jälkeen istuimme usein samalla tavalla ja hän sai selittää minulle tietokonejuttuja.

Yhteisen sävelen löytämisen jälkeen sain usein istua Nikon vieressä. Juttelimme aika paljonkin, ja kerran kysyin miksi hän välillä suuttui niin silmittömästi ja mitä sille voisi tehdä.

Niko mietti oikein tosissaan. Kävi ilmi, että hän ei oikeasti olisi halunnut suuttua. ”Ei se ole kivaa.”

Juttelimme vanhasta konstista laskea kymmeneen ennen kuin reagoi. Tulevien viikkojen aikana näin, kuinka Niko naama punaisena yritti ja halusi hillitä itseään. Eihän se aina onnistunut, mutta suunta oli hyvä!

Oli aika tarjota käytännön ratkaisua tulevaan ongelmaan.

Viimeinen kouluviikko keväällä alkoi ahdistuksella. Opettaja oli keksinyt mukavan työn, missä yhdistyi käsityö ja askartelu: lapset tekivät kynätelineen. Jokainen sai tuoda lasisen purkin, jonka ympärille sitten kiedottaisiin virkattu nauha ja lopuksi purkki vielä koristeltaisiin.

Nauhaa tarvittiin paljon. Ja Nikon purkki oli iso, ehkä puolen litran kokoinen. Oli aika tarjota käytännön ratkaisua tulevaan ongelmaan. Kysyin varovasti, onko se purkki tärkeä, vai voisiko hän käyttää pienempää purkkia – Silloin ei tarvitse virkata niin pitkää nauhaa. Sain luvan tuoda Pilttipurkin, joka oli huomattavasti pienempi.

Mutta sitten se virkkaus! Naama punaisena ja hiki otsalla Niko virkkasi, tai oikeastaan yritti virkata. Tuloksena oli pieniä kireitä silmukoita, joihin virkkuukoukku ei mahtunut.

Kahden sentin jälkeen työ pysähtyi ja Niko sanoi itkuisella äänellä: ”Ei tästä tule mitään! En ikinä saa tätä valmiiksi. En tee enää!”

Kysyin, saanko auttaa ja sain. Yritin näyttää kuinka voisi tehdä vähän löysempiä silmukoita. Hetken virkkaaminen taas sujui – ja sitten taas ei. Ehdotin että voitaisiin virkata yhdessä. Nikon mukava opettaja oli nähnyt meidän kamppailumme, ja kun kysyin vaivihkaa josko me voisimme virkata yhdessä Nikon kanssa, se kävi hyvin!

”Ootko huomannut että en enää suutu niin paljon?”

Niin me istuimme Nikon suojasermin takana ja teimme yhteistyötä: 5 silmukkaa ja sitten 10. Taas vaihto. Joskus meni ”vahingossa” enemmänkin kuin 10…

Sitten tuli se ihana hetki, jolloin huomasimme, että nyt se naru riittää! Kiireesti liimapurkille ja sitten kiertämään sitä mustaa virkkuunarua Pilttipurkin ympärille. Opettaja antoi vielä koristeita työtä kaunistamaan.

Muistan vieläkin Nikon tyytyväisen ilmeen kun hän ihaili purkkiaan. ”Mä en kyllä ollenkaan uskonut että saisin sen valmiiksi. Ja siitä tuli näin hieno!” Ja se harvinainen hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Mutta sä autoit mua!” Huomautin, että hän itse oli sen virkannut, valinnut värin ja koristeet. Mehän vain teimme osan yhteistyönä.

Niko halasi minua ja sanoi kiitos. Sitten hän lisäsi: ”Ootko huomannut että en enää suutu niin paljon?” Halattiin vielä kerran ja mentiin näyttämään se hieno purkki opettajalle.