Opehuone keikkalaisen silmin – herkkuja ja hyvää fiilistä

Voisi luulla, että koulujen opehuoneet ovat aika samanlaisia. Tavallaan kyllä – mutta Seuren keikkalainen näkee myös aika paljon erilaisuutta. 

Yhteinen asia kaikille opehuoneille on, että herkkuja on tarjolla – melkein joka päivä, ja aina liikaa. Jos avustajan paino ensimmäisen vuoden aikana nousi 2 kg, se kertoo hyvistä tarjoiluista, mutta tietysti, ennen muuta, myös avustajan itsekurin puutteesta. 

Mutta se, mitä opehuoneissa tarjoilun lisäksi on nähtävissä, vaihtelee hyvin suuresti. 

Eräässä koulussa opehuone oli näkymättömästi jaettu kahteen alueeseen. Tullessani sinne ensi kerran minua ohjeistettiin kiireesti siitä, mihin voin istahtaa: tuolla on avustajien paikat. Mutta juuri siellä joku osoitti minua ja sanoi eräälle miesopettajalle ”Tuossa on sinun avustajasi”, jolloin opettaja alkoi vaikeroida suureen ääneen: ”En halua mitään avustajaa! Se eilinen oli vähän aikaa luokan kanssa yksin, ja kun tulin takaisin, siellä oli täysi kaaos ja avustaja seisoi siinä tumput suorina! En halua!” 

Silloin rohkaisin mieleni ja astuin sen näkymättömän rajan yli seisten nenäkkäin tuon opettajan kanssa ja sanoin: ”Minä en todellakaan seiso tumput suorina! Kokeillaan!” 

Meillä oli hyvä päivä. Avustaja oli hyödyksi ja kaikki olivat tyytyväisiä! 

Ränsistyneessä keittiössä purettiin sydäntä

Melkein kaikissa kouluissa on ihan selvästi panostettu opehuoneiden viihtyvyyteen, ja se onkin tärkeää. 

Erään ison koulun opehuone oli harvinaisen valoisa ja mukava. Sinne oli saatu monia pienempiä ryhmiä, joissa voi istua rauhassa, jutella, murehtia, lohduttaa tai nauraa kihertää jollekin hupaisalle tapahtumalle edellisellä tunnilla. Meininki oli, että kaikki voivat istua kaikkien kanssa, ja avustajat kuuluivat itsestään selvästi samaan porukkaan. 

Toisissa kouluissa avustaja on aika näkymätön. Toki opastetaan ystävällisesti, jos on jotakin kysyttävää, mutta muuten ei ole syytä jatkaa keskustelua. Sehän on ymmärrettävää. Keikkalainen on paikalla ehkä vain muutaman päivän, ja silloin ei kannata uhrata aikaa ja energiaa sen enempään tutustumiseen. 

Yhdessä koulussa olivat tällaiset vanhat systeemit voimassa – mutta sitten huomasin, että suuren pöydän ääressä istuu toinenkin keikkalainen ja vähän pyörittelee peukaloitaan. Silloin oli mukava istua viereen ja jutella elämäntilanteesta, vaihtaa näkemyksiä ja kokemuksia. 

Mahtavin kohdalleni osunut opehuone oli keittiö. Se oli oikein ränsistynyt ja sijaitsi kahden koulukäytävän välisessä tilassa. Keittiö oli pieni, mutta tarvittaessa raijattiin tuoleja lisää. Se keittiö oli tärkeä paikka, siellä saatiin purkaa sydäntä, neuvotella, nauraa yhdessä. Siellä saatiin rohkaisua ja uutta voimaa. Ja siinä keittiön pöydän ääressä oli myös meillä kahdella avustajalla paikka muiden rinnalla. Se on jäänyt mieleeni kaikkien aikojen hienoimpana opehuoneena! Nyt sitä ei enää ole, kun taloa ollaan purkamassa. 

Saanko pitää puheen?

Viime keväänä olin keikkalaisena eräässä koulussa, jonka opehuoneessa oli erityisen mahtava fiilis. Istuin sohvalla huoneen päädyssä kahvimuki kourassa, katselin ja kuuntelin. Useimmat opettajat istuivat pitkän pöydän ääressä. Joku teki töitä ottaen välillä osaa keskusteluun. Muut juttelivat iloisesti. Tunnelmaa leimasi hyväntuulisuus ja yhteenkuuluvaisuus. 

Se tunnelma oli niin mukava, että minun oli ihan pakko kilistää mukiani ja kysyä, saanko häiritä ja pitää pienen puheen.  

”Teillä on niin ihana tunnelma tässä teidän opehuoneessa. Te kaikki olette tekemässä sitä yhdessä, ja jopa keikkalainenkin voi hyvin teitä katsoessaan ja kuunnellessaan. Onpa oikein hienoa!” 

Keikkalaisen kehut kolahtivat opettajiin. 

Näitä muistelin kesän aikana. Ja nyt tuntuu mukavalta lähteä taas tekemään keikkaa.  

Hyvää työvuotta kaikille, niin avustajille kuin opettajillekin! Me teemme tärkeää työtä!