Ainoa asia mitä meidän on syytä jännittää, on jännitys itse

Jännittäminen kuuluu suomalaiseen dna:han kuin koivuvihta saunaan. Jo tarhaikäiset lapsetkin jännittävät. Ensiksi tarhaan menemistä, sitten siellä olevia uusia kavereita, tarhan tätejä ja setiä, toisten lasten vanhempia, tai vaikkapa laitossiivoojaa ja keittäjääkin.  Siitä se jännittäminen sitten lähtee etenemään. Seuraavaksi jännitetään, jos joutuu esiintymään päiväkodin juhlissa.

Seuraava jännäämisen paikka onkin sitten peruskouluun astuminen. Siellä sama kuvio jatkuu; uudet kaverit, opettajat, huoltomies ja muu henkilökunta. Koulussahan on aina jännittävää vastata, jos sattuukin vastaamaan väärin. Seuraavaa vastauskertaa kannattaa odottaa – tietysti jännittäen, jos vaikka tulee taas vastanneeksi väärin.

Kansakouluissa aikoinaan jännityskerrointa lisättiin järjestämällä laulukokeita luokan edessä. Koti-ikävä oli monella melko konkreettinen, kun laulusuoritus meni niin sanotusti ”aivan äitiinsä”. Eikä oppilaiden oloa tehnyt yhtään paremmaksi erilaiset esitelmät, joita joutui pakolla esittämään luokan edessä. Kämmenet hikosivat, naama punoitti ja pulssi hakkasi sydäntä korvista pihalle!

Myöhemmin työelämässä ammatista riippuen joutuu ehkä neuvotteluihin, palavereihin ja muihin tilanteisiin, jotka eivät välttämättä tunnu miellyttäviltä. Aikuisten kohdalla tätä ei välttämättä kutsuta jännittämiseksi, vaan ”epämukavuusalueelle menemiseksi”. Termillä ei ole väliä, kun paniikki on iskemässä.

Entäs sitten esiintymisjännitys? On tietysti olemassa ihmisiä, joita nuo aiemmin mainitut tilanteet eivät hetkauta millään tavalla. Samoin on olemassa ihmisiä, jotka menevät teatterin lavalle tai esiintymisareenalle ilman mitään paineita. Tosin tällaiset persoonat eivät ehkä pysty antamaan ihan sata lasissa -suoritusta, sillä jännitys on tietyllä tavalla hallittuna myöskin loistava voimavara. Siihen tilaan pääseminen ei kuitenkaan ole välttämättä ihan helppoa.

Moni taiteilija on hakenut ”hermolääkettä” Alkosta. Se onkin tunnetusti Suomessa ainoa paikka, jossa selkärankaa myydään pulloissa. Joillakin jännitys ei mene ohi, mutta humalatila syvenee.

Tästä jännittävästä ja pitkähköstä alustuksesta päästään nykypäivän tv-juontajiin, jotka takavuosien urheilutoimittajien tapaan ovat työntämässä mikrofonia juuri lavalle menevän artistin nenän eteen jännitystä tiedustellen ja erilaisissa kykykilpailuissa on tietenkin tuomarien ensimmäisenä kysyttävä kilpailijalta ”jännittääkö”. Totta ihmeessä jännittää. Sen hallinta olisi vain paljon helpompaa, jos sitä tilannetta ei alleviivattaisi kysymällä. Ja entäs sitten, jos jännittää? Jotkut tilanteet ovat vain jännittävämpiä kuin toiset. Jokainen yrittää selviytyä niistä kuten pystyy. Se on toki myönnettävä, että jännittäviin, eli epämukavuusalueille menemisiin ajan myötä tottuu ja toistot karaisevat kestämään niitä aina vaan paremmin. Jännä juttu sekin.

Entäpä sitten jännittäminen isommassa kuvassa, eli maailmanhistorian näkökannalta? Seuraavassa on muutamia kuuluisia sitaatteja tilanteista, joissa on varmasti jännitetty, mutta sitä ei ole sanottu ääneen. Vai olisiko sittenkin pitänyt?

Neil Armstrong olisi esimerkiksi voinut sanoa Kuusta ensimmäisinä sanoinaan ”Houston! Jännitys on laskeutunut”.

Kuun kamaralle astuessaan olisi tietenkin ollut sopivaa lähestyä ihmiskuntaa näillä sanoilla ”Tämä on pieni jännitys ihmiselle, mutta suuri jännitys ihmiskunnalle”.

Samalla jännittävällä linjalla, mutta ehkä rohkaisevammin, olisi voinut jatkaa myös USA:n presidentti John F. Kennedy lausuessaan ”Älkää kysykö mitä maa voi tehdä teidän jännityksellenne – kysykää, mitä te voitte tehdä omalle jännityksellenne”.

Kennedyä aiemmin USA:n presidenttinä toiminut Franklin D. Roosevelt olisi tietenkin todennut ”Ainoa asia, jota meidän on syytä jännittää, on jännitys itse”.

Alkaneella vuodella on varmasti meille paljon jännää tarjottavaa. Me kaikki tietysti jännityksellä odotamme tulevaa.

Päiväkodeissa on lapsia, joille ei ole luontaista olla esillä, tai joiden on vaikeaa osallistua ryhmien toimintoihin. Sellaiset lapset eivät saa jäädä syrjään. Varhaiskasvattajilla onkin vastuu siitä, että kaikki lapset voivat olla mukana omien vahvuuksiensa mukaan. Muistetaan ruokkia rohkeutta!

Erkki Sutela

Erkki Sutela

Kirjoittaja on 60-vuotias tupla-ukki Keravalta, joka on aloittanut monipuolisen työuransa kirjapainoalalta ja päätynyt sinne, minne kuuluukin: ihmisläheiseen työhön ensin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja lopulta Seuren kautta varhaiskasvatusalalle.