Aloitin keikkailun Helsingin Työvoimapalvelussa viime vuosituhannella, vuonna 1999. Siihen maailmanaikaan ei ollut appeja, ei verkkosivua, josta klikkaamalla keikkalainen sai valittua keikat itselleen tuosta noin vaan.
1999 keikkalaisen piti soittaa Työvoimapalveluun ja olla kalenterin kanssa liikkeellä. Ajan kanssa puhelimen toisessa päässä ollut konsultti oppi tuntemaan keikkalaiset ja sitä kautta keikkojakin tarjottiin vähän sen mukaisesti, mikä oli keikkalaisen kiinnostuksen kohde. Ajat ovat muuttuneet ja ihan aikuisten oikeasti en haluaisi palata takaisin siihen aikaan. Monille meistä on huomattavasti helpompaa vain klikkailla ne halutut keikat omalle listalleen ja lähteä työmaalle.
Silloin, ainakin sairaanhoitomaailmassa, oli tuiki tavallista mennä osastolle, jonka infotaululla luki tiettyjen huoneiden kohdalla ”keikkalainen”. Monet työvuorotkin menivät keikkalaisena, ilman nimeä, ilman muuta persoonaa. Tämä mystinen keikkalainen sai, osastosta riippuen, ne haastavimmat ja painavimmat potilaat hoidettavakseen, samalla kun näki osaston oman henkilökunnan roikkuvan työuupumuksen partaalla vuosituhannen vaihteen myllerryksissä.
Mystinen keikkalainen oli se, jota osaston oman väen piti ohjata milloin minnekin. Se sama, jonka piti oppia vaihtamaan työvaatteet minuutissa jossain huuhteluhuoneen nurkassa, koska osaston ainoa WC oli varattu. Oppipa siinä samassa myös viikkaamaan omat vaatteensa, päällystakki mukaan lukien, mahdollisimman pieneen tilaan, jotta kaiken sai survottua laukkukaappiin, kun muuta lukollista paikkaa ei ollut tarjolla.
Työtä ilolla ja ammattitaidolla
Nykyisin jokaisella osastolla, jonne olen mennyt, minulla on ollut nimi, ja osastoilla suurin piirtein käsitys osaamisestanikin. Poikkeuksia toki on luottamuksen suhteen, mutta siihen voi olla oma syynsäkin. Olen keikkaillut jo niin kauan, että olen kerännyt ikälisää palkkaani, mutta edellisenä päivänä samalla osastolla on voinut olla “se uusi keikkalainen”, joka on hoitotyön taipaleensa vasta aloittanut. Mutta yhtä kaikki, nykyisin kukaan meistä seurelaisista ei taida enää olla ”vain” keikkalainen.
Vuosien saatossa me seurelaiset olemme rakentaneet omalla toiminnallamme ja omilla persoonillamme kuvan tuiki tarpeellisesta organisaatiosta, jossa työskentelee suuri määrä omien alojensa asiantuntijoita, joiden ammattitaitoon voi luottaa. Keikkatyöläisenä olen aina nauttinut siitä, että voin jakaa omaa tietotaitoani keikkatyöpaikkoihin ja samalla siepata sieltä mukaani jotain uutta. Näin tämä mystinen keikkalainen laajentaa omaa maailmankuvaansa ja edesauttaa yhä parempaa hoitoa jokaisessa paikassa, jonne menee työvuoroa tekemään.
Alun perin pienestä Helsingin Työvoimapalvelusta on vuosien saatossa kasvanut moderni Seure, jonka työntekijäasiantuntijoita tulee vastaan hyvin monella alalla ja monessa työpaikassa. Haluan uskoa, että jokainen meistä, teemmepä keikkatyötä täysipäiväisesti tai satunnaisesti säästäessämme rahaa seuraavaan lomamatkaan, teemme työtämme iloisesti, ammattitaitoisesti ja ylpeänä keikkalais-tittelistämme.
Keikkatyö tuo vapautta ja päätösvaltaa
Vuosien saatossa olen alkanut miettiä, oliko alkutaipaleellani kokemani nimettömyys ja vähättelevä ”hei keikkalainen” -nimittely halventavaa ja alentavaa. Vai olisiko voinut olla niin, että keikkalaisuudesta oltiin jo silloin, vuosituhannen vaihteessa, kateellisia? Voisiko olla, että jo silloin osa vakihenkilöstöstä olisi halunnut sen vapauden ja päätösvallan omasta työnteostaan, mutta siihen ei vain uskallettu silloin herkästi lähteä?
Opiskelijana keikkalaiseksi heittäytyminen oli toki astetta helpompaa, kunhan vain muisti pitää tulorajat mielessään. Silloin työtä tehtiin, kun keikkoja sai, ja hyville keikkalaisille kokemusta tarttui mukaan milloin mistäkin. Se opetti runsaasti erilaisia näkökulmia omaan työhön ja rakensi sitä ammattiylpeyttä, jota kannan mukanani tänä päivänäkin.
Minä olen tyytyväinen, että saan olla keikkalainen ja saan itse päättää koska ja missä työni teen – aina hyvin, aina ammattitaidolla ja aina ylpeänä statuksestani.
Lue Seuren vinkit onnistuneeseen keikkatyöpäivään.